Koiruuksia&käytettyjä vaunuja.. Tänään kaikki on liikaa

Lyhyesti kuvailen oloani tällähetkellä vihanneksena. Pääsin viime yönä puoli kaksi töistä. Työskentelen viikonloppuisin lähikuppilan karaoke hostina. Ei tuo mitään loistotyötä ole, mutta ompahan jotain tekemistä. Tuli kuitenkin valvottua odotettua pidempään kun ei tuo herraspuoli tullutkaan kotiin kanssani (oli istumassa iltaa tässä samaisessa kuppilassa). Hänen iltansa venyi pikkutunneille ja saapuikin kotiin hieman viiden jälkeen. Itse en tietenkään saanut unta kun en tiennyt missä tuo humalainen ukon rähjä luuraa. Miksei minulle ole annettu lahjoja olla välinpitämätön ja pitkävihainen? Joskus tulisivat tarpeeseen. Tämä vuodatus lyhyesti: OLEN TÄYS TOTA UKKOA!
... Kyllä se tästä, joutuupi hänkin lähtemään töihin iltavuoroon vielä tänään, itse taidan sillä aikaa ottaa nokoset ja käydä ulkoilemassa koirien kanssa!

Tänään katselin jälleen käytettyjä vaunuja netistä. Laitoinkin yhdelle viestiä ja sain vastauksen; kävisin hakemassa vaunut Helsingistä. Toivottavasti tämä pitää ja tärppää, on ollut todella huonoa tuuria vaunujen hankinnassa :(  Kyseessä olevat vaunut olisivat Teutonian yhdistelmät.

Nyt taidan lähteä ruokkimaan nälkäisiä hurttia. Saas nähdä jos illalla vielä jotain jaksaisi kirjoitella :)

"Kaikki tarvitsevat huomiota"

Taas tänään päätin tänne jotakin rustata. Mietin jokusen aikaa, kuinka niemäisin tämän tekstin. Katselin ympärilleni. Näen pumpulia tursuavan nallen, neljä paria silmiä, jotka herkeämättä tapittaa minua sekä huoneen, jossa ei oikeastaan ole mitään mielestäni "normaalista" olohuoneesta poikkeavaa. Silmiini kuitenkin osui eilen ostamani "Vauva"-lehden irtonumero (jonka muuten sai puoleen hintaan \o/). Ennen kuin lähdin koirien kanssa lenkille avasin itseäni kiinnostavan aukeaman valmiiksi lehdestä, silmäilin sitä hetken ja sieltä löytyi väliotsikko "Kaikki tarvitsevat huomiota".  

Artikkelissa puhutaan läheisyydestä perheen välillä ja mitä vuorovaikutus on. Tekstissä varhaiskasvatuksen  professori Silvén sanoo: "Ei ole tarkoitus, että vauvan hoitaminen jää äidin vastuulle 24/7. Äidillä saa ja pitää olla muutakin elämää....". Onneksi mullakin tota tukiverkostoa on, joka tulee auttamaan varmasti.. Silti olen monesti miettinyt kuinka käy minun ja koirieni välisen suhteen vauvan synnyttyä?! Pieni ihminen menee jokatapauksessa kaiken edelle, mutta kyllä rakkaat karvaturrinikin tarvitsevat huomiota. Olen ollut hyvinkin huolissani siitä ettei aikani tulisi riittämään. En yleensä jaksa murehtia liikoja ennen huomista ja pyrinkin aina elämään hetkessä. 

Kun aloin kirjoittamaan tätä tekstiä ajattelin purkaa ajatuksiani siitä, saanko itse huomiota vaikka kulutan aikaani todella paljon lemmikkeihin ja töissä muihin ihmisiin. Tajusin kuitenkin, että minähän sitä huomiota saan kerrakseen! Joka päivä! Roiman annostuksen! Aamuni alkavat jo siten, että nuo samat ruskeat silmät, jotka mainitsin aikaisemminkin, tapittavat minua ja odottavat heräämistäni. Päivän aikana puheluita ja viestejä tulee niin netin kautta kuin puhelimitsekin. Kundikaveri kun pääsee töistä niin vaihdetaan aina kuulumiset puolin ja toisin. Mitä huomiota sitten kaipaan? Onko tämä raskauden aikaista naksahtamista vaiko olenko aina ollut tälläinen? Oletko sinä huomannut itsessäsi samoja piirteitä? 

Uskon etten ole kuitenkaan ainoa, joka valittaa ettei saa huomiota tarpeeksi vaikkakin on samassa veneessä kuin minäkin. 

Taidankin käpertyä peiton alle nautiskelemaan PantteriMix nameista ja pohdiskelemaan, että mitä oikein tarvitsen. Mitä on huomio, jota ihminen tarvitsee? 

Aloitin bloggaamisen

Tässä sitä nyt ollaan. Istun pienessä kyyryssä miniläppärin ääressä ja pohdiskelen kuinka ihmeessä tämmöiset sivut saisi omat näköiseksi (ilman, että tarvitsee heittää konetta pihalle tai pomppia sen päällä). 
Kaimani Kotkasta pyysi mua aloittamaan blogin kirjoittamisen raskausajastani (onko se edes yhdyssana?!), mikäs siinä? Olen aina ihannoinut ihmisiä, jotka osaavat ilmaista itseään SELVÄSTI ja siten, että juttuja halutaan vielä lukeakin. Itse jos osaisin niin kirjoittaisin toki kirjan tai vaikka elokuvan, mutta valitettavasti minua ei ole tälläisellä taidolla siunattu. Tämäkin blogi tulee olemaan varmasti sekavin mihin olet ikinä törmännyt! :)

Tosiaan, jospa kirjoittaisin raskaudestani tähänkin kohtaan pari sanaa.. Nyt eletään raskausviikkoa 22+1, massu on alkanut pyöristyä, eikä enää lempifarkut mahdukkaan päälle. En ole saanut selvitettyä päässäni onko tämä ihaninta vaiko kamalinta aikaa elämässäni, ehkäpä sitä kumpaakin? On mahtavaa tuntea pienen ihmisen alun liikkeet masussa, mutta vastapainona taas kusi lirahtaa housuun kun vähän yskäisee.
En ole leveyssuunnassa nainen pienimmästä päästä ja paino ennen raskautta hipoi jo ylipainon rajoja. Olen aina ajatellut, että lihoan hullun lailla kun edes ajattelen raskautta, mutta ihme ja kumma painoa ei ole kertynyt kuin kolmisen kiloa tähän asti. SEHÄN passaa, neuvolassa juteltiin, että yrittäisinkin pitää siten painon ettei nousisi yli kymmentä. Vielähän toki ehdin paisuakin, varsinkin nyt kun toffeejäätelö, mustikkapiirakka, sitruunamuffinit, munkit ja mars-patukat ovat päässeet valloilleen ja niiden ajattelukin saa aikaan lämpimiä väristyksiä ja kuolatipat poskelle. 


Melkeinpä voisin blogini nimetäkkin: "Ihana, kamala raskaus"